Vuoden saarnaajaa palkinto tulee..
En olis ikinä voinut kuvitella mitä meille viimeinen vuosi viime syksystä eteenpäin tuo tullessaan ennenkuin tätä on päässyt tässä oikein eturivistä seuraamaan ja osallistumaan itsekin näytökseen.
Läheisen kuolema, molempien lemmikkieläinten kuolemat, oman miehen ja lapsen sairastumiset pysyvästi, paljon läheisten surua ja isoja muutoksia. Meidän perheen surua ja ahdistusta. En olisi uskonut että samana päivänä kun meidän pienin ihme on syntynyt mä valkkaan hautajaisiin kukkavihkon kukkasia. Onnellisena ja samaan aikaan niin surullisena.
Miksi?
Voi kyllä mä olen miettinyt monesti että miksi. Miks helvetissä kerralla annetaan näin kauheesti kannettavaa ja murehdittavaa?
Enkä ole löytänyt minkäänlaista vastausta, en vaik oon istunut pimeässä, päivänvalossa, kynttilänvalossa, sairaalassa, sängyssä, kotona, autossa ja ties missä kaikkialla ja itkenyt. Mitä pahaa ihmisen on täytynyt tehdä kokeakseen näin paljon kaikkea paskaa kerralla.
Liekö se ihme että omat voimavarat tuntuu olevan tällä hetkellä todella tapissa. Että univelkaa kasaantuu joka yö tunti tolkulla ja silmäpussit painaa kohta enemmän kuin kapallinen perunaa. Ei tässä paljon omaa hyvinvointia kerkeä miettimään. Ei vielä.
Mulla ja miehellä tuli tänä vuonna 10 vuotta täyteen siitä kun sanottiin yhtenä aurinkoisena kesäpäivänä kyynelsilmässä tahdon!
Annoin tänä vuonna lahjaksi yhteistä aikaa, treffien merkeissä kun näinä aikoina se parisuhteen ylläpitäminenkin tuntuu olevan lennossa suukottamista tai hätäisesti "Rakastan sua" sanoen.
Siispä täytin 12 kirjekuorta deiteillä, jokaiselle kuukaudelle yhden, osan isommilla ja osan pienemmillä asioilla, joita en voi tässä tietenkään paljastaa enempää kun täällä vakoillaan kuitenkin. 😄
Mutta nyt oli siis Syyskuun ja boksin ensimmäisten deittien vuoro.
Pelkäsin että kaikki peruuntuu Sisun sairastumisen vuoksi. Että kukaan ei pysty hoitamaan näitä vielä, mutta kuinka ollakaan mun äiti tuli siskon kanssa apuun ja me päästiin kuin päästiinkin treffeille.
En tiedä ketä meistä jännitti eniten tilanne jossa Sisu jää ekaa kertaa jonkun muun hoiviin diabetes diagnoosin jälkeen. Olin opettanut pistämisissä ja ruokailuissa jo etukäteen mun äitiä ja hoitajaksi opiskelevaa siskoa .
Mikä homma siinä onkaan näin alkuun. Merkitä ylös valmiiksi mitä syödään ja milloin pistetään riippuen verensokerista, paljon sokeri on oltava nukkumaan mennessä, sensorin käyttöohjeita, mitä jos Sisu päättää olla syömättä.. Huoh. Ja siihen lisäksi vielä pikkuveljenkin ohjeita. Tätä kaikkea ei todella helpota se että me ei voida pistää sitä tarvittavaa määrää insuliinia vaan joudutaan sit vielä tarjoamaan lisäksi jotain pientä ettei sokerit laske liikaa. Kuten tässä kohtaa sit piparia tai muuta älytöntä😂 Oon kyllä niin toiveikas tulevasta pumpusta jotta näihin ruokailuihin tulee joku tolkku.
Mutta kyllä mä vaan oon ylpeä mun hoitotäteistä ja Sisun isoveljestä. Ne hoiti asiat kuten pitää vaikkakin varmasti stressaavaa tää meille kaikille olikin.
Sillä välin me nautittiin teatterissa toistemme seurasta.
Kyllä se vaan pienikin hetki tekee ihmeitä. Siellä hiljaisuudessa, kun kukaan ei meitä vaatinut, ei huutanut lapset, eikä sensorit me haukoteltiin molemmat hämärässä salaa toisiamme kädestä pitäen muutamasti puhelimesta sokeria kurkkien.
Kun me sitten kotiuduttiin mä tajusin meidän tän hetkisen tilanteen. Sen miten raskas tää tilanne onkaan ja miten ihmeessä me vaan handlataan tää kaikki päivästä toiseen ihan ite! Miten kaoottisia esimerkiksi meidän illat tällä hetkellä on ja kaikki niin aikataulutettua jotta saadaan kaikki lapset sänkyyn puhtaina ja masut täynnä.
En voi kuin olla kiitollinen meidän yhteen puhaltamisesta miehen kanssa.
Ilman toistemme tukea tää olis ihan mahdotonta.
On tää vuosi tuonut hyvääkin onneksi tullessaan. Rutkasti yhteistä aikaa perheen kanssa ja ihanaakin ihanemman pienen pojan syntymän meidän perheeseen. Ja eniten elämä on muistuttanut olemaan joka päivä kiitollinen siitä mitä sulla on. Mulla niitä asioita on ainakin tärkeimpinä perhe, lapset ja terveys.
Mun perheessä asuu sankareita. ❤️💎 ja varmasti sunkin perheessä!
Nyt me sankarit matkustetaan saattamaam mun miehen isä ja lasten pappa viimeiselle matkalle.
Tästä päivästä eteenpäin meille on tervetulleita vain positiiviset ja onnelliset asiat!
Pidetään toisistamme huolta!
<3: Ona
Läheisen kuolema, molempien lemmikkieläinten kuolemat, oman miehen ja lapsen sairastumiset pysyvästi, paljon läheisten surua ja isoja muutoksia. Meidän perheen surua ja ahdistusta. En olisi uskonut että samana päivänä kun meidän pienin ihme on syntynyt mä valkkaan hautajaisiin kukkavihkon kukkasia. Onnellisena ja samaan aikaan niin surullisena.
Miksi?
Voi kyllä mä olen miettinyt monesti että miksi. Miks helvetissä kerralla annetaan näin kauheesti kannettavaa ja murehdittavaa?
Enkä ole löytänyt minkäänlaista vastausta, en vaik oon istunut pimeässä, päivänvalossa, kynttilänvalossa, sairaalassa, sängyssä, kotona, autossa ja ties missä kaikkialla ja itkenyt. Mitä pahaa ihmisen on täytynyt tehdä kokeakseen näin paljon kaikkea paskaa kerralla.
Liekö se ihme että omat voimavarat tuntuu olevan tällä hetkellä todella tapissa. Että univelkaa kasaantuu joka yö tunti tolkulla ja silmäpussit painaa kohta enemmän kuin kapallinen perunaa. Ei tässä paljon omaa hyvinvointia kerkeä miettimään. Ei vielä.
Mulla ja miehellä tuli tänä vuonna 10 vuotta täyteen siitä kun sanottiin yhtenä aurinkoisena kesäpäivänä kyynelsilmässä tahdon!
Annoin tänä vuonna lahjaksi yhteistä aikaa, treffien merkeissä kun näinä aikoina se parisuhteen ylläpitäminenkin tuntuu olevan lennossa suukottamista tai hätäisesti "Rakastan sua" sanoen.
Siispä täytin 12 kirjekuorta deiteillä, jokaiselle kuukaudelle yhden, osan isommilla ja osan pienemmillä asioilla, joita en voi tässä tietenkään paljastaa enempää kun täällä vakoillaan kuitenkin. 😄
Mutta nyt oli siis Syyskuun ja boksin ensimmäisten deittien vuoro.
Pelkäsin että kaikki peruuntuu Sisun sairastumisen vuoksi. Että kukaan ei pysty hoitamaan näitä vielä, mutta kuinka ollakaan mun äiti tuli siskon kanssa apuun ja me päästiin kuin päästiinkin treffeille.
En tiedä ketä meistä jännitti eniten tilanne jossa Sisu jää ekaa kertaa jonkun muun hoiviin diabetes diagnoosin jälkeen. Olin opettanut pistämisissä ja ruokailuissa jo etukäteen mun äitiä ja hoitajaksi opiskelevaa siskoa .
Mikä homma siinä onkaan näin alkuun. Merkitä ylös valmiiksi mitä syödään ja milloin pistetään riippuen verensokerista, paljon sokeri on oltava nukkumaan mennessä, sensorin käyttöohjeita, mitä jos Sisu päättää olla syömättä.. Huoh. Ja siihen lisäksi vielä pikkuveljenkin ohjeita. Tätä kaikkea ei todella helpota se että me ei voida pistää sitä tarvittavaa määrää insuliinia vaan joudutaan sit vielä tarjoamaan lisäksi jotain pientä ettei sokerit laske liikaa. Kuten tässä kohtaa sit piparia tai muuta älytöntä😂 Oon kyllä niin toiveikas tulevasta pumpusta jotta näihin ruokailuihin tulee joku tolkku.
Mutta kyllä mä vaan oon ylpeä mun hoitotäteistä ja Sisun isoveljestä. Ne hoiti asiat kuten pitää vaikkakin varmasti stressaavaa tää meille kaikille olikin.
Sillä välin me nautittiin teatterissa toistemme seurasta.
Kyllä se vaan pienikin hetki tekee ihmeitä. Siellä hiljaisuudessa, kun kukaan ei meitä vaatinut, ei huutanut lapset, eikä sensorit me haukoteltiin molemmat hämärässä salaa toisiamme kädestä pitäen muutamasti puhelimesta sokeria kurkkien.
Kun me sitten kotiuduttiin mä tajusin meidän tän hetkisen tilanteen. Sen miten raskas tää tilanne onkaan ja miten ihmeessä me vaan handlataan tää kaikki päivästä toiseen ihan ite! Miten kaoottisia esimerkiksi meidän illat tällä hetkellä on ja kaikki niin aikataulutettua jotta saadaan kaikki lapset sänkyyn puhtaina ja masut täynnä.
En voi kuin olla kiitollinen meidän yhteen puhaltamisesta miehen kanssa.
Ilman toistemme tukea tää olis ihan mahdotonta.
On tää vuosi tuonut hyvääkin onneksi tullessaan. Rutkasti yhteistä aikaa perheen kanssa ja ihanaakin ihanemman pienen pojan syntymän meidän perheeseen. Ja eniten elämä on muistuttanut olemaan joka päivä kiitollinen siitä mitä sulla on. Mulla niitä asioita on ainakin tärkeimpinä perhe, lapset ja terveys.
Mun perheessä asuu sankareita. ❤️💎 ja varmasti sunkin perheessä!
Nyt me sankarit matkustetaan saattamaam mun miehen isä ja lasten pappa viimeiselle matkalle.
Tästä päivästä eteenpäin meille on tervetulleita vain positiiviset ja onnelliset asiat!
Pidetään toisistamme huolta!
<3: Ona
❤
VastaaPoista