Uusi sensori tuli taloon.

Jee!
Me saatiin uusi sensori.

Dexcom G6.
Pienempi, vähempi teippinen.

Käsivarteen. 

Se on ollut kiinni nyt torstaista asti, eli just viikon. Lukemat on ollu tarkkoja ja sormenpäämittaukset on vähentyneet. Ja mikä parasta joka tarkistuksella arvot on olleet lähes samat sormesta ja laitteesta.

Mun unet tosin ei oo lisääntyneet mitä voisi ajatella. Ylläri.
Se että pitäisi luottaa laitteeseen ja sen mittauksiin tuntuu vielä yöaikaan mahdottomalta. 

En uskalla millään nukkua paria tuntia pidempään ainakaan kerralla.
Kuulostaa varmaan älyttömältä mut mieti jos olisit samassa tilanteessa.

Tämän sensorin kantama ei riitä Sisun huoneesta meidän vieressä olevaan makuuhuoneeseen ja eilen vasta selvisi vertaistukiryhmästä että meillä vanhemmilla on "ei sopivat" puhelinmallit eikä niihin tule sen vuoksi hälytyksiä. JOTEN summasummaarum ei ne piippaukset ja varoitukset kuulu edes meidän makkariin joten mistä mä tietäisin onko hätää vai ei jos en tarkastaisi itse?

Toissa yönä oli esimerkiksi jokin ties mikä anturivirhe eikä se näyttänyt lukemaa ainakaan pariin tuntiin.
Mitä mä sitten tein?
 Panikoin tietty.

Valvoin ja odotin että toimiiko se vai ei vai pitääkö aamulla asentaa uusi sensori, vai soittaa sinne asiakaspalveluun vai polttaa koko laite roviolla. Sit en saanut enää unta ja odottelin lopulta molempia; siis sitä sensorin toimimista ja unen tuloa.
Alkoi se itsekseen sit toimia ja toimii taas täydellisesti ja minäkin nukahdin lopulta. Mut tietty tääkin tuli just yöllä. Liekö johtuen lapsen asennosta vai mistä mutta ihan muutaman kirosanan laskeskelin suusta kun tän takia menetin yöunet. &%#"*!

Sisun sokerit kun saattaa kuitenkin heittää yöllä niin paljon että on tärkeää niitä valvoa ja se että sensoriin voisi luottaa ja että herää niihin hälyihin ois aika tärkeetä.

Meillä isäntä ei kyllä herää vaikka joku räjäyttäisi pommin vieressä! Toisin kuin mulle ei tarvii kuin  kuiskata ajatuksen vieressä että nyt pitäisi herätä niin oon samassa peseytynyt, pukeutunut, syönyt aamupalan ja tehnyt saman molemmille lapsille sekä mahdollisesti siivonnut kodinkin sillä välin kun mies ei oo saanut ees toista silmää vielä auki. Pätee elämässä moneen muuhunkin asiaan mun kohdalla, ei tietenkään miehen 😄

On hauska muuten huomata miten Sisu on avoin ja lähestyy hoitajia ja muita auttavia tahoja epäröimättä. Meillä esikoinen on aina ollut varautunut muita kohtaan.
Sisu taas halii ja pyytää leikkimään, pitää kädestä eikä aristele.
Sairaalassa olo aikana jo tuntui välillä että ois tehny  mieli huomauttaa "Hei ne tekee ne epäreilut hommat ei me!" kun Sisu tukeutui hoitajiin välillä enempi kuin meihin. 😂
Ihanaa toki että on sosiaalinen ja luottavainen, mut joku roti sentään!
Sensorin asennuksessa siis viime viikolla Sisu istui ennemmin hoitajan sylissä ja hali, kuin meidän. Varmasti osasi laskea yks plus yks kun samassa huoneessa oli aiemmin tehty vastaavaa operaatiota eikä se ollut silloinkaan kovin mukavaa. 

Tästä voi siis jokainen päätellä miten ihania hoitajia meillä on ollut tähän asti. Yksilöllistä hoitoa ja huomiota tarjoavia. Helposti lähestyttäviä. En voi kuin kiittää jo nyt että ollaan heidän käsissä tän diabeteksen kanssa. Jos näette tän ni tiedätte ketä olette.

Ai niin.
Meinasi unohtua!

Samalla sensori reissulla me päädyttiin nyt sitten sanomaan " Tahdon!" sille insuliinipumpulle. Se  asennus vaatii muutaman yön sairaalassa ja tää tapahtuu lokakuussa Sisun synttäreiden aikaan. Vaikka sinne on aikaa vielä niin kyllä mua jännittää niin hyvässä kuin pahassa. Miten Sisu antaa semmoisen härvelin roikkua mukana repimättä sitä kun tätäkin sensoria rassaa heti jos on lyhythihaisessa paidassa ja se että miten hyvin me saadaankaan sitten sokereita paremmalle tolalle kun pystytään niin tarkasti annostelemaan insuliinia.
Hyvänä esimerkkinä tähänkin että Tänään illalla taas hikoiltiin että jos nyt annetaan leipä ja jogurtti ei hiilarit riitä kokonaiseen yksikköön insuliinia mutta on liikaa puolikkaaseen.  Mitä sit annetaan? Syökö Sisu kaikki ja entä jos ei syö..
Ihan mahdotonta vääntämistä. Tähän me kaivataan helpotusta ehdottomasti.

Päivä päivältä tän diabeteksen kantaminen harteilla tuntuu kevyemmältä, ei todellakaan kevyeltä eikä varmasti pidäkään. Huoli on suuri silti.
Mutta onhan Sisulla supervoimia. Kyllä me pärjätään! Tätä on hyvä toistella itselle.

<3: Ona