Viideltä inskaa ja kuudelta inskaa.. se on semmoinen diabeetikon lauantai.

Kun me päästiin kotiin viime maanantaina viimein sairaalasta, olo oli kyllä epävarma ja sekava. Jotenkin ajatus siitä että tää kaikki on pysyvää eikä toistaiseksi ainakaan diabetekseen ole parantavaa hoitoa on ollut todella pysäyttävää. Lisäksi mieltä on vaivannut myös tieto mitä kaikkea diabeteksestä voi tulla ajanmyötä ikään kuin bonuksena.
Ja jotenkin kaikki kärjistyi kun luin että diabetes lyhentää elinikää. Ihan kuin me oltaisiin edes täällä katsomassa enää kun Sisu mahdollisesti menehtyisi EHKÄ diabeteksen vuoksi kahdeksankymppisenä tai satavuotiaana muuten vaan. Tai jos oltaisiin, niin molemmat tillintallin sekaisin jo vuodepotilaina yli sata vuotiaita.  Ja siihen mennessä on löytynyt ehkä kenties parantava lääke siihen sekä moniin muihinkin sairauksiin. Eikä kukaan kuole kohta koskaaan mihinkään. Nyt kun kirjoitan näitä tässä niin hymähtelen itsekseen kun tajuan miten sekaisin ajatukset menee oman pään sisällä. Äitinä olo ei tosiaan oo helppoa.

Jäätiin siis sairaalasta päästyä oman onnen nojaan ja nyt pitäisi osata säätää insuliini annostuksia, laskea oikein hiilihydraatteja ja onnistua yhtä aikaa olemaan lapsenkin mielestä vielä se rakas välittävä äiti huolimatta kaikista kymmenistä pistoista päivässä.
Oon yllättynyt siitä miten nopeasti pieni lapsi tottuu kaikkeen muutokseen. Vielä sairaalassa ollessa mietin kauhuissani kuinka hankalaa tulee viimeistään kotona olemaan ja kuinka lapsi tulee kapinoimaan kaikkia pistoksia niin että me suunnilleen maataan lapsen päällä ja toinen pistää.
Kuinka ollakaan ollaan aivan ihmeissämme kun sanottaessa " Sisu, nyt pitäisi ottaa se verensokeri." Lapsi osoittaa pikkuruisin sormin toisen käden yhtä pikkuruisia sormia ja nyökkää ikään kuin että "okei, ymmärrän." Siinä me joka kerta yhtä pöllämystyneinä otetaan verensokeria ihan tyytyväiseltä lapselta ja taputetaan aina onnistumisen merkiksi. Yleensä Sisun aloituksesta.

Kyllä me ollaan tietty kaikki pahoitettu näistä pistoksista muutamasti kotona jo mieli mutta se kuuluu asiaan. Miksi ihmeessä ei kapinoitaisi kaikki tätä sairautta vastaan, täähän on ihan perseestä mutta näin on nyt vaan tehtävä! We can do it!
Insuliinia pistettäessäkin on helppo huijata ajatus ja silmät muualle hassuja ilmeitä tehden tai höpöttelemällä älyttömyyksiä. Nää sujuu jo melko hyvin.
 Tosin Pienet reidet ja sormen päät on jo täynnä reikiä. :(

Kuitenkin tässä alussa verensokeriheittelyt on isoja kun oikeita annostuksia etsitään ja omakin haima tuottaa taas insuliinia niin pitää pysyä valppaana. Puolessa tunnissa meidän ylipirteästä uhmaikäisestä lapsesta tulee väsynyt ja nuutunut ja meillä on jo kiire avata pillimehut ja tankata lisävirtaa ja mahdollisesti taas muutella annostuksia.

Pahin on kuitenkin se kun joudut herättämään sen pienen syvimmästä unesta juomaan kun sokerit on niin matalalla että pelko hypoglykemiasta on jo lähellä. Kun se lapsi kapinoi ja huutaa hysteerisesti sylissä eikä mikään tehoa ja tiedät että se huutaminenkin pistää sokerit sekaisin. Se on pahinta. Miten kovin sitä syyttää itseään silloin kaikesta ja toivoisi vain että saisi peitellä lapsen vaan sänkyyn normaalisti ja voisit pienen parantaa.

 Me heräillään vielä kolmesti yössä mittailemaan sokereita. Hiivitään huoneeseen kuin teini ikäiset ninja kilpikonnat tikittävän pommin luo ja joka kerta pelottaa että nouseeko sängystä Silppuri, toisin sanoen herääkö Sisu itkemään vai ei.  Yleensä ei vaikka Äiti on kyllä jokaisen mittauksen jälkeen niin hereillä ettei uni meinaa  tulla ja jo ekan viikon jäljiltä kompastun silmäpusseihin. Edes joku meistä nukkuu yön heräilemättä ja onneksi ne on meidän lapsia. Ja onneksi tähän meillä on tulossa huomenna sensorointi laite jonka toivon meidän, Super miehen antavan olla kiinni ihossa. Laite joka mittaa verensokeria kudosnestetilasta ja vähentäisi näin ollen pistoksia ja ilmoittaisi meille puhelimeen jos sokerit nousee liian ylös tai laskee liian alas, mutta ei sekään aivan pommin varma laite ole. Tästä mä kerron sit toisella kertaa enemmän miten me selvitään tästä haasteesta ja ennen kaikkea miten Sisu selviää.  Meillä on ollut kotitehtäviä tän varalta että oltaisiin huomenna valmiita harjoittelemaan! Katsotaan kuin meidän käy. Pidetään peukkuja että sokerit ois yöllä hyvät ja äitikin osaisi nukkua jotta ollaan valppaina oppilaina aamulla sairaalassa.

                        <3: Ona