Kun pelkää ettei mikään riitä.

 Kun sitä pikkuhiljaa alkaa tajuamaan, että tässä me hitto vie ollaan ja suhteellisen hyvin selvittykin eka puolitoista vuotta alkaa se mielessä väkisin pyörimään, että mitä jos pienempikin sairastuu.

Kun verikokeissakin oli mahdollisuus sairastua niin korkealla. 

Oon nyt seuraillut ahdistuneena pikkuveljen "vettä, vettä, vettä" pyytämistä jonkin aikaa, kunnes tänään rohkesin ihan ilman mitään paastoa edes kokeilemaan sokerin sormesta. 5.6. 

Purskahdin hillittömään itkuun, täristen. Ainakaan vielä ei ole hätää! Ehkä sitä juomista voi haluta jostain muustakin syystä kuin diabeteksestä.  Ehkä aina ei tarvii pelätä ekana pahinta. 

Niin se vaan on, että kun koet monta vastoinkäymistä niin niitä alkaa väkisinkin pelkäämään eikä sille voi mitään. Odottaa vaan, että kyllä niitä tulee lisää sen kun istutaan tässä kiltisti vaan!

Tää vuosi alkaa olemaan pikku hiljaa paketissa enkä tiedä yhtään mitä veisin mukanani seuraavaan vuoteen. On niin monta asiaa mitkä haluaisin jättää tähän rupiseen sateiseen, pimeään kolkkoon, koronan täytteiseen ikävään vuoteen. 

Oon ainakin oppinut sen, että tällä mitä meillä nyt on, me pärjätään. Muuta ei tarvita.

Koittakaahan olla stressaamatta Joulua, ihan kuten minäkin. Ei viime hetken käsitöitä tai lahjojen ostoa. Ei pakkomiellettä kaikkien jouluruokien valmistamisesta tai kodin koristelusta. Ihan hyväkin riittää! 

P. S. Oltiin viikko lomalla Vuokatissa ❤️

Ei kyllä tullut ikävä tänne syksyn keskelle Etelään. 

❤️: Supermami