Kuka tuli taloon?

"Milloin haluaisitte, että Sisu tulee yöksi?"

YÖKSI?

"Tuleeko ensin yhdeksi vai suoraan koko viikonloppu?" 

VIIKONLOPPU ILMAN SISUA!?! 

Ööööö.... Noh tota...

Mähän en voi vieläkään uskoa että joku sanoo noin ääneen kun tähän asti kaikki on olleet, et kiva joo mut ei kiitti ainakaan yöksi! Enkä oo ikinä kyllä uskaltanut toivoakaan ketään hoitajaa meidän Sisulle.

Oon vaan mielessäni ajatellut, että nyt eletään tällaista elämää ja sillä hyvä. Ja jopa arvostellut itseäni siitä että edes haluaisin jotain muutakin kuin elää näitä ruuhkavuosia oman perheen kanssa.. 

Omaa aikaa? Tätähän mä olen halunnut vuosia, lapsia! Ei kai kukaan äiti oikeesti tarvii yötä ilman niitä? Ku ne on tehty, ni eiks ne hoideta ite? Hyvä äiti tekee ruoaksi luomua ja tarjoilee ruokaympyrän mukaan annokset. Hyvä äiti leikkii ja askartelee lasten kanssa. Keskittyy vaan lapsiin ja kulkee kaiket päivät  essu päällä pölyhuiska toisessa kädessä. Hoitaa käden käänteessä miehen, lapset ja kodin! Ei vaadi itselleen mitään, on onnellinen siitä mitä on saanut. 

Vaikka oonkin  osittain eri mieltä ja ajattelen että voi olla hyvä äiti vaikka ei ihan joka päivä olisi yllä luettelemaani. Silti oon kääntynyt tohon uskoon. Miksi? Oon ehdottomasti ollut aina sitä mieltä, että mulle oma aika on ehdoton. On se sitten viinahuuruissa biletystä tai koti-ilta villasukat jalassa ja jäätelö kädessä miehen kainalossa. Ei sillä väliä mutta se auttaa jaksamaan. Niistä hetkistä mä saan voimaa touhuta näiden pienten kanssa! Ei se oman ajan ottaminen ole mun mielestä ollut pois siitä miten annan taatusti koko elämäni ja täyden rakkauteni lapsille. Jonkun mielestä se voi toki olla. Nyt varsinkin erityislapsen sekä suurperheen äitinä huomaan miten paljon pieni hetki itsensä kanssa saa aikaan. En edes tiedä mitä omalla ajalla kuuluu tehdä. Omia ystäviäkin yksin näkeminen on lähes mahdotonta. 

Oon uskotellut itelleni että nyt oon jo sen ikäinen et omat ajat on menneet. Nyt on minä ja mun perhe. 

(Ruma sana!) 

Se. että meitä oikeasti lykästi tällaisella superperheellä on suoranainen ihme! 

Henkilö, jonka luo ei edes ekaa kertaa yöksi jättäminen jännittänyt vaikka itse mun antama perehdyttäminen oli oikeastaan vaan kirjallinen priiffaus. Vaikka tiesin ettei heillä ollut diabeetikoista kokemusta. En laskenut yhteen vuorokauteen yhtäkään hiilihydraattia, enkä korjannut korkeita tai matalia sokereita. Sain omaa aikaa. En kytännyt sokereita tai herännyt yölläkään, tarkastamaan ja se on kyllä IHME!

Oon jopa itse ollut vähän huolissani itsestäni siinä suhteessa etten osannut pelätä vaikka tähän asti pienetkin hoitohetket poissa kotoa on olleet stressaavia. Että eikö äitinä olis edes vähän pitänyt jännittää. Ehkä sitten vain toisista hehkuu se itsevarmuus ja luottamus. Näin tän kuuluu mennä. 

Sisu hädin tuskin huusi edes heippa kun paineli jo pitkin pihoja moottorisahan kanssa kaatamassa puita (ei sentään oikean).

Hän sai herkutella muiden kanssa samoja syötäviä ja illalla perheestä tulleiden kuvien ja videon perusteella lapsella on niin lämmin ja välittävä paikka mihin mennä, etten voisi olla kiitollisempi. Toivon todella että tää tulee kestämään. 

Ekan yökyläilyn jälkeen Sisu on harvase ilta ilmoittanut 'huomeen Äiti Sisu menee!' Ja mulla tulee pikemminkin pelko, että Sisu viihtyy siellä liiankin hyvin 😂

Kun meille keväällä sanottiin ettei diabeetikoille ole tukitoimintaa eikä omaishoidon vapaita pystytä järjestämään, ajattelin vain miten kauhea tilanne se on niin monille perheille jotka oikeasti tarvitsisi tukea, että miten tilanne voi edes olla tämmöiseksi päässyt. 

Että missä on ne auttavat kädet ja tahot kun niille olisi huutava pula!? 

No tiedoksenne, joskus se aurinko saattaa pilkottaa yllättäenkin ja niitä ihania ihmisiäkin voi löytyä. Ei kannata lakata uskomasta! 

p. s. Tänään Sisu kävi ihan muuten vaan viettämässä päivän siellä, leikkimässä. Omasta ja perheen tahdosta. 

Kyllä se niin on, että myös lapsi tietää missä hänestä välitetään ❤️

❤️: Supermami