Ei niinkään rakkauskirje.

Sinä inhottava, raskas taakkamme diabetes.

Nyt on kulunut reilu 4 kuukautta siitä kun päätit tulla perheeseemme kutsumatta.

Siitä päivästä asti olen inhonnut seuraasi maanantaisin, torstaisin, sunnuntaisin, keskiviikkoisin, lauantaisin,
toisin sanoen joka päivä.
Slloin kun tekee mieli makeaa, silloin kun suolaista, kellon ympäri kotona ja poissa kotoa. 

Silloin kun meillä on hauskaa ja silloin kun harmittaa maailman eniten, enkä enää muista edes millaista oli olla huoleton. Millaista meillä oli ennen sinua. 

Olen vihainen. 

siitä kuinka teet jokaisen päivän äärettömän vaikeaksi pienelle lapselle.
Hänelle joka kantaa kahta eri laitetta vartalossaan mukanaan jopa saunaan ja kylpyyn, sotkeutuu piuhoihin ja itkee valtavasti kun niitä vaihdetaan.
Hän jota lahjotaan suklaalla ja muilla herkuilla että tilanne olisi edes vähän helpompi.
Hänelle joka ei voi syödä nii kuin haluaa, silloin kun haluaa ja hänelle joka kärsii kaikista sinun tuomista verensokerin vaihteluista. 

On kauheinta katsoa miten korkea Sokeri saa lapseni huutamaan ja heittelemään tavaroita ja matala vaan lyyhistymään  matolle. 
Kertoisit edes miksi niitä vaihteluita teet. Johtuuko se hormoneista vaiko ruoasta, väärän värisistä sukista vai ulkona pilkottavasta auringosta. 

Minua itkettää.
Miksikö? 

Koska hän on  minun pieni poikani. Minun rakkaani, pitkään toivottu ja tiedän ettei juuri hän voi koskaan täysin elää normaalisti.
Koska hänen on aina oltava valppaana ja osattava hoitaa itseään ja sinua. 

Myös silloinkin kun se ei huvita, koska sinua ei voi piilottaa eikä unohtaa. 

Ja jonain päivänä tulee se aika kun siihen ei tarvita isää ja äitiä.
Mutta nyt se vaatii myös meiltä äärimmäistä tarkkuutta ja neuvoja. 
Päivä tulee jolloin Sisu on aikuinen. 

Olen vain miettinyt.
Miksi?
Miksi halusit juuri meidän kotiin?
Ajattelitko että meillä olisi ollut jotenkin liian helppoa?

Kerron sinulle.

Ei ole ollut.
Päinvastoin.

Tuliko sinulle edes mieleenkään miettiä asiaa?
Miettiä että onko sinua kutsuttu?
Eipä tullut.

Olen kuitenkin kiitollinen sinulle siitä, että olet antanut aihetta olla onnellinen jokaisesta hyvästä hetkestä, 

myös niistä ihan pienen pienistäkin.
Niistäkin jotka eivät nyt tunnu merkityksellisiltä mutta joskus vielä ovat. 

Olet muistuttanut miten onnellisessa perheessä juuri me elämme. 

Perheessä jossa meillä on toistemme tuki ja turva. Että yksin meidän ei tarvitse pärjätä. 
Siellä missä Sisu saa varmasti parhainta hoitoa mitä voi vaan saada.

Toivoisin silti  että olisit meille armollisempi.
Että antaisit meidän opetella tätä uutta arkea vieläkin rauhassa.
Että antaisit meidänkin joskus ottaa vähän rennommin. 
Että jonain päivänä huomaamme että olemme pärjänneet hienosti ja  olet osa arkeamme siinä missä vaikkapa hampaiden pesu tai ruoanlaitto.
Että murehtia ei tarvitsisi vaan aika kyllä auttaa oppimaan ja hyväksymään. 

Mutta tiedän jo nyt että meiltä Sisu saa niin hyvät eväät sinun kanssasi elämiseen vuosien saatossa että hän kyllä pärjää.
Onhan hän Sisu. Supersankari.
Ja te.  
Te olette nyt erottamattomat.

Sinä ja Sisu.

<3 Äiti

PS. Meistä tehtiin juttu diabetes liiton lehteen. Tästä pääset suoraan juttuun:

https://diabeteslehti.diabetes.fi/blog/2019/12/11/painava-vaippa-ja-koko-ajan-jano/