Faija älä anna mun ajaa mökkitietä kotiin.
Meidän oli tarkoitus lähteä reissuun juuri silloin kun Sisu sairastui. Vähän kotimaanmatkailua Pohojanmaalle ja silleen. Sovittiin miehen kanssa että mennään sitten kun siltä tuntuu, eli että ollaan valmiita. Ja päädyttiinkin lähtemään jo viime viikonlopuksi. Huonevaraus hotelliin, Seinäjoelle ja menoksi.
Ei sillä että matka on pitkä ja hikinen pienten lasten kanssa niin päädyttiin istuttamaan esikoispoika pienempien keskelle takapenkille kuuntelemaan sitä narinaa jota koko matka tulee olemaan. No Päinvastoin. Ajomatkat meni todella hyvin ottaen huomioon että yhteen suuntaan ajelua tuli varmaan 500km. Oon varma että kaikki viihtyi paremmin kun iso Veikka viihdytti omilla vitseillään pienempiä jotka hädin tuskin ees tajusi mitä isompi selittää mutta olivat hiiren hiljaa.
Ähtäri oli todella näkemisen arvoinen paikka ja mukavempi kulkea kuin tutuksi tullut Korkeasaari. Siellä olisi voinut istuskella katselemassa pandoja tunti tolkulla ja Tuurin kyläkaupassa sai kyllä kävellä jalat rakkuloille ja ihmetellä sitä tavaran määrää. Oli ehdottoman hyvä et nää kaks tehtiin eri päivinä.
Kerroinkin teille jo aiemmin miten meitä aina lykästää niin tälläkään kerralla ei päästy tuurilla, vaikka Vesaa mentiinkin katsomaan 😂
Pitkän päivän jälkeen meidän hotellihuone sattuikin olemaan peruttu, insuliinikynän neulat meinasi loppua kesken ja niitä metsästettiin apteekeista ja päivystyksestä sekä loppuen lopuksi matkan lopussa kotimatkaa taitettiin jotain mökkikyläntietä pitkin joka vain kapeni mitä pidemmälle päästiin. Kyyneleet silmissä nauraen matkattiin autuaan tietämättöminä haluaako Google maps meidän päätyvän edes kotiin. Kaikki meni siis nappiin. Niin aina.
Meidän D- pojan matka taittui pitkälti laskusuuntaisten sokereiden kanssa kaiken aikaa. Sensori piipitti ennakoivaa matalaa ja matalaa suurimman osan kai matkasta. Onneksi mukana oli suklaata, mehua, siripiriä, leipää, namia, siirappia, hedelmäsoseita jne. siis kaikkea terveellistä ja semmoista mikä auttaisi meitä hädässä. Onneksi oli koska näitä varastoja täydennettiinkin matkalla vaikka insuliineja säädettiin kuinka.
Ensimmäisen 2 tunnin ajomatkan jälkeen istuttiin jo tosiaan abc:llä jäätelöllä ja menomatkalla sokereita nostettiin jo kahdesti.
Muistiin iskostui reissulla se että raskas ja rasvainen ruoka vaikuttaa hitaammin ja insuliinia kannattaa pistää osissa.
Siellä me niska hiessä syötettiin nopeita hiilareita ruoan insuliini pistojen jälkeen taaperolle että pysyisi tolpillaan siihen asti että ruoka alkaa toimia ja hetken päästä kauhisteltiin korkeita sokereita ja sitä miten lapsi selvästi kärsii näistä sokereiden heittelyistä.
Kyllä huomaa miten oma haima on elpynyt ja alkanut toimimaan hetkellisesti oikein yllin kyllin eikä lisä insuliinin tarve olekaan niin iso josko, sitä juuri onkaan. Nyt kun viime yön taas valvoin ja työnsin puolinukkuvan lapsen suuhun siirappia litra tolkulla eikä sokerit ottaneet noustakseen, kokeillaan tänään illalla laskea insuliiniannosta roimasti.
Kyllä sitä venyy uskomattoman paljon joka suuntaan ja jaksaa istua pienen sängyn vieressä seuraten unta ja sensorin lukemia yllättävän hyvin. Eikä todella omilla tarpeilla ole väliä. Kunhan kaikki, on vaan hyvin. Eniten harmittaa se että muut lapset jää kyllä aikalailla vähemmälle nyt kun meidän supermies tarvitsee meitä enemmän. Kai tää ajan kanssa kun saadaan tästä enempi rutiinia.
Pistokset menee kyllä tosi hyvin ja nyt kun sensori toimii ollaan voitu jättää muutamia sormesta ottamatta ja keskitytty hoitamaan sormenpäitä rasvailemalla.
Ihana kun hän itse rasvailee niitä myös ja on siitä kaikesta huolenpidosta niin onnellinen.
Oon huomannut myös miten meidän pienestä pojasta on kuoriutunut uhmaikäinen, sosiaalinen ja äärettömän energinen yksilö. Sellainen poika jollaista en ole vielä ennen tavannutkaan. Liekö ollut niin väsynyt ettei ole jaksanut oikein vastustella eikä liioin kikatellakaan samalla tavalla kun nyt riittää virtaa vaikka muillekin jakaa. Miten paljon hän onkaan kärsinyt mahdollisesti siitä pahasta olosta. Ajatuskin siitä kaikesta ennen diagnoosia saa kyyneliä valumaan. Miksei, me vaan menty jo aiemmin lääkäriin.
Noh joka vanhoja muistelee sitä tikulla silmään vai miten se meni.
Vaikka me joudutaan ottamaan supervoimia piikistä niin se ei meitä lannista! Se tekee meistä vahvempia.
<3: Ona
Ei sillä että matka on pitkä ja hikinen pienten lasten kanssa niin päädyttiin istuttamaan esikoispoika pienempien keskelle takapenkille kuuntelemaan sitä narinaa jota koko matka tulee olemaan. No Päinvastoin. Ajomatkat meni todella hyvin ottaen huomioon että yhteen suuntaan ajelua tuli varmaan 500km. Oon varma että kaikki viihtyi paremmin kun iso Veikka viihdytti omilla vitseillään pienempiä jotka hädin tuskin ees tajusi mitä isompi selittää mutta olivat hiiren hiljaa.
Ähtäri oli todella näkemisen arvoinen paikka ja mukavempi kulkea kuin tutuksi tullut Korkeasaari. Siellä olisi voinut istuskella katselemassa pandoja tunti tolkulla ja Tuurin kyläkaupassa sai kyllä kävellä jalat rakkuloille ja ihmetellä sitä tavaran määrää. Oli ehdottoman hyvä et nää kaks tehtiin eri päivinä.
Kerroinkin teille jo aiemmin miten meitä aina lykästää niin tälläkään kerralla ei päästy tuurilla, vaikka Vesaa mentiinkin katsomaan 😂
Pitkän päivän jälkeen meidän hotellihuone sattuikin olemaan peruttu, insuliinikynän neulat meinasi loppua kesken ja niitä metsästettiin apteekeista ja päivystyksestä sekä loppuen lopuksi matkan lopussa kotimatkaa taitettiin jotain mökkikyläntietä pitkin joka vain kapeni mitä pidemmälle päästiin. Kyyneleet silmissä nauraen matkattiin autuaan tietämättöminä haluaako Google maps meidän päätyvän edes kotiin. Kaikki meni siis nappiin. Niin aina.
Meidän D- pojan matka taittui pitkälti laskusuuntaisten sokereiden kanssa kaiken aikaa. Sensori piipitti ennakoivaa matalaa ja matalaa suurimman osan kai matkasta. Onneksi mukana oli suklaata, mehua, siripiriä, leipää, namia, siirappia, hedelmäsoseita jne. siis kaikkea terveellistä ja semmoista mikä auttaisi meitä hädässä. Onneksi oli koska näitä varastoja täydennettiinkin matkalla vaikka insuliineja säädettiin kuinka.
Ensimmäisen 2 tunnin ajomatkan jälkeen istuttiin jo tosiaan abc:llä jäätelöllä ja menomatkalla sokereita nostettiin jo kahdesti.
Muistiin iskostui reissulla se että raskas ja rasvainen ruoka vaikuttaa hitaammin ja insuliinia kannattaa pistää osissa.
Siellä me niska hiessä syötettiin nopeita hiilareita ruoan insuliini pistojen jälkeen taaperolle että pysyisi tolpillaan siihen asti että ruoka alkaa toimia ja hetken päästä kauhisteltiin korkeita sokereita ja sitä miten lapsi selvästi kärsii näistä sokereiden heittelyistä.
Kyllä huomaa miten oma haima on elpynyt ja alkanut toimimaan hetkellisesti oikein yllin kyllin eikä lisä insuliinin tarve olekaan niin iso josko, sitä juuri onkaan. Nyt kun viime yön taas valvoin ja työnsin puolinukkuvan lapsen suuhun siirappia litra tolkulla eikä sokerit ottaneet noustakseen, kokeillaan tänään illalla laskea insuliiniannosta roimasti.
Kyllä sitä venyy uskomattoman paljon joka suuntaan ja jaksaa istua pienen sängyn vieressä seuraten unta ja sensorin lukemia yllättävän hyvin. Eikä todella omilla tarpeilla ole väliä. Kunhan kaikki, on vaan hyvin. Eniten harmittaa se että muut lapset jää kyllä aikalailla vähemmälle nyt kun meidän supermies tarvitsee meitä enemmän. Kai tää ajan kanssa kun saadaan tästä enempi rutiinia.
Pistokset menee kyllä tosi hyvin ja nyt kun sensori toimii ollaan voitu jättää muutamia sormesta ottamatta ja keskitytty hoitamaan sormenpäitä rasvailemalla.
Ihana kun hän itse rasvailee niitä myös ja on siitä kaikesta huolenpidosta niin onnellinen.
Oon huomannut myös miten meidän pienestä pojasta on kuoriutunut uhmaikäinen, sosiaalinen ja äärettömän energinen yksilö. Sellainen poika jollaista en ole vielä ennen tavannutkaan. Liekö ollut niin väsynyt ettei ole jaksanut oikein vastustella eikä liioin kikatellakaan samalla tavalla kun nyt riittää virtaa vaikka muillekin jakaa. Miten paljon hän onkaan kärsinyt mahdollisesti siitä pahasta olosta. Ajatuskin siitä kaikesta ennen diagnoosia saa kyyneliä valumaan. Miksei, me vaan menty jo aiemmin lääkäriin.
Noh joka vanhoja muistelee sitä tikulla silmään vai miten se meni.
Vaikka me joudutaan ottamaan supervoimia piikistä niin se ei meitä lannista! Se tekee meistä vahvempia.
<3: Ona
Kommentit
Lähetä kommentti